Yhä ylös yrittää

Tässä tulee anti-salinen postaus. Tänään nimittäin suuntasin poikaystävä matkassa seinäkiipeilemään. Mun odotukset tästä koitoksesta oli aika sitä sun tätä, en todellakaan oo mikään ketterä kilometriraaja joka pinkoo seinää nopeemmin kun maan päällä. Olin kerran aikasemmin kokeillu (ysin leirikoulussa wohoo) seinäkiipeilyä, mut nojoo, aika ei ollu kullannu muistoja. Seinäkiipeilyn saamasta kehuvyörystä johtuen lähin kuitenkin avoimin mielin kohtaamaan mitä tuleman piti.

Välillä iski tollanen fiilis

Pienen alkupaniquen jälkeen aloin kuitenkin nauttia kiipeilystä. Seinällä eteneminen oli huikeeta! Mitä enemmän aikaa oli menny, sitä enemmän uskalsin kurotella kauemmas ja poistua mukavuusalueelta. Nojoo, ei nyt puhuta liian ruususesti. Tuntu, että pyöreillä palikoilla (joista ei vaan saa otetta ei mitenkään) oli jotain henkilökohtasta mua vastaan, puhumattakaan siitä että mikroskooppisten pienistä nappuloista roikkuminen raasti sekä käsiä että sydäntä. Pari kertaa kaduin, miks en syntyny hollantilaisena (ne on pitkiä), kun lähimmät nappulat oli vartalo x 2 pitusen välimatkan päässä. Epäonnistumiset ei kuitenkaan harmittanu, koska alas heittäytyminen oli eri hubaa!

Jossakin vaiheessa huomasin, ettei feilaukset johtunu palikoista tai välimatkoista vaan yksinkertasesti käsivoimista. Loppukiipeilyjen aikana olinkin aika naatti. Eniten tässä hätäkässä väsy sormet, jotka oli myöhemmin niin heikkona että esim. farkkujen pukeminen ei meinannu luonnistua. Sormitreeniä, yeah. Mut juu, hieno elämys oli! Muutti kyllä mun kiipeilykäsityksiä roimasti :D

Tällästä tällä kertaa, hyvää sunnuntai-iltaa te! :)